9

Tänään tj 9 aamua Ghanassa, tj10 aamua ennen kuin pääsee omasta sängystä heräämään. Viikko on ollut ja mennyt hurjalla vauhdilla. Itsenäisyyspäivää vietettiin Arjan luona Temassa, juhlissa oli mukana 8 muuta suomalaista opiskelijaa Etelän Diakit edustettuna sekä Ryttylän koulu, Metropolian edustajat valitettavasti kärsivät malariasta... Juhlat oli mukavat, syötiin kalaa, perunamuusia, kananmunakastiketta, oliiveja, fetajuustoa, ananasta, melonia, sipulia, tomaattia, kurkkua ja patonkia. Jälkkäriks syötiin korvapuusteja, joita Arja ja tytöt olivat meille leiponeet! Pullat tarjottiin suomenlipuilla koristeltuina! Ilta oli mukava, joten kiitos kaikille mukana olleille!

Alkuviikosta nähtiin pieni poika Bernard (hänestä voi lukea aikaisemmasta blogipäivityksestä) ja annettiin hänelle lahjoitustavaroista kengät, reppu, nalle, värikyniä, muutama paita ja lippis. Se poika, jonka tapasimme totisena yksin istumassa pippurit silmissään on tullut nauravainen poika. Hänet otettiin sairaalaan 2 kuukaudeksi, jotta hänelle pystytään tekemään kaikki mahdolliset testit ja hoitamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kädet on ristissä, että poika pääsisi jonain päivänä kävelemään ja myös kouluun. Repun lahjaksi saatuaan vähäsanainen Bernard sanoi muutaman kerran ”school bag” osoittaen reppua, joka hänellä oli selässään. Liikuttavin tapaus koko harjoittelun aikana. Toivottavasti kuulemme hänestä vielä myöhemminkin.

Keskiviikko meni ansaitusti altaalla löhöillen ja torstaina pitikin taas sykkiä kovasti. Osussa oli hulinaa, kun meikäläiset viuhtoivat menemään ja yrittivät löytää kivoja asioita Suomeen tuotavaksi asti. Jenna on jo ihan hermoromahduksen partaalla, kun on tunnetusti niin huono lahjojen ostaja, ettei kaikille meinaa millään keksiä mitään... Mutta paljon on onneksi kuitenkin löytynyt tuliaisia. Osussa tuli myös nautittua mehubaarin antimista sekä italialaisen jäätelötiskin herkuista. Torstai-iltana saimme myös nauttia sähköttömyydestä ja ilta kului korttia pelaten kynttilän valossa joululauluja laulaen.

Harjoittelun päätyttyä annoimme yhdelle ystävällisimmistä pojista lahjoitusrepun ja muutamia kyniä ja vihkoja. Kyseinen poika on menossa senior high schooliin ja koulumaksuja tulee rutkasti lisää. Olisi ihanaa, jos pystyisi tukemaan poikaa taloudellisesti myös, mutta koska poika menee sisäoppilaitokseen ovat aloituskulut jo pelkästään noin 300 euroa... Kovin ristiriitaista, että meidän ”katulapsi”, jolla rahaa ei ole liiaksi päätyy menemään sisäoppilaitokseen, joka on kustannuksiltaan kalliimpi. Hmmh... Harjoittelun päättymisen kunniaksi kävimme syömässä mukavassa ravintolassa ja harkkaohjaajamme riemullisena täytti meidän palautelappuja. Paljon hyviä keskusteluja käytiin vielä tuon ruokailun aikana erilaisista kulttuuriin liittyvistä ongelmakohdista ja meidän kulttuurien törmäyskohdista. Nyt harjoittelu on kuitenkin virallisesti ohi. Vuorossa olisi vielä muutamia vierailukäyntejä, jotta tunnit saadaan täyteen.

Lauantai aamuna menimme tapaamaan ystävämme perustamaa järjestöä, joka myös auttaa lapsia pääsemään ja pysymään koulussa. Hänellekin lahjoitimme muutaman repun ja kyniä. On tuntunut tosi hankalalta antaa tavaroita, kun ei ole päässyt kunnolla tutustumaan kaikkiin lapsiin. Ei ole tullut sellaista tunnetta, että tietäisi, kuka oikeasti näitä tavaroita tarvitsee. Se on aika raskasta. Varsinkin, kun tietää tarpeen olevan kova monella, mutta moni lapsi, joita harjoittelussa tapaa omaa työssä käyvät vanhemmat ja reput he saivat juuri isossa tapahtumassamme. Melkoinen pään vaiva tämä tavaroiden lahjoittaminen. Mutta on niitä annettu ja tiedetään mihin loputkin laitetaan. SCEF järjestää joulutapahtuman, johon suuri osa tavaroista päätyy. Joten ISO kiitos vielä kerran kaikille tavaroita lahjoittaneille!

Eilen vietettiin Tomin läksiäisiä hänen jalkapallojoukkueensa kanssa Nimassa. Se oli aikamoista, kun meidät kaikki oli kutsuttu ja meitä pidettiin kunniavieraina. Syötiin kotitekoista ruokaa: keitettyä plantainia ja jotain ihme soosia sen kanssa. Jenna tykkäs ihan tosi paljon, muiden mielestä se soosi oli aika tulista... Juhla herätti paljon ajatuksia. Me tytöt ollaan nähty kuitenkin sitä joukkuetta melko vähän ja siitä huolimatta myös meille oli läksijäislahjoja. Se tuntui omituiselta, kivalta, mutta silti jotenkin tosi väärältä. Kulttuurieroja, kulttuurieroja.  Vielä enemmän hämmensi, kun jalkapallojoukkueen kapteeni soitti Tomille vielä illalla ja kertoi meidän tyttöjen olevan hyviä ihmisiä. Ja poika on vasta kuitenkin korkeintaan 12 vuotta vanha. Hmmh...

Tänä aamuna oli vuorossa kauan odotettu, pelätty ja toivottu kirkko. Se oli aikamoinen pettymys. Papin puheesta en saanut juurikaan mitään selvää, naapurikirkon ylistys raikui niin kovana, ettei pahemmin senkään puolesta kuullut ja tuli myös vähän sellainen olo, että ruoho on aidan toisella puolella vihreämpää. Unelmissa olleesta afrikkalaisesta gospelmessusta tämän aamuinen oli kaukana. Eikä ollut edes ehtoollista. Tytöt kertoivat jälkeen päin, että osassa paikoista ehtoollista jaettiin vain joka toinen viikko. Taas yksi syy palata Afrikan mantereelle: oikeaan afrikkalaiseen gospelmessuun pääsy.

Kaiken kaikkiaan viikko on kuitenkin ollut kivaska. Lähdön hetki lähestyy ja se herättää ristiriitaisia tunteita. Monta asiaa vielä kokematta, mutta kotiin on jo ikävä. Tästä lämmöstä luopuminen on kyllä yksi rankimpia juttuja, pitää taas pukea kasa vaatteita päälle. YÄK! Katsotaan, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Aikataulu on nimittäin täyteen buukattu menoa, viimeisiä lahjuksia pitäis löytää ja vähitellen jättää hyvästit Ghanalle. Tomi lähtee torstaina, sekin pitää hyvästellä. Katsotaan paljonko itkua ja minkä verran naurua seuraava viikko tuo tullessaan.

<3

2 viikkoo

Kaksi viikkoa ja yksi päivä Suomeen palautumiseen ja hienoja kokemuksia silti riittää. Viime viikonloppuna lähdimme uudestaan Wli-putouksille Johannan ja Millan kanssa juhlistamaan Millan synttäreitä. Reissu oli aikamoinen. Meno matkalla näimme hurjan kolaripaikan, jossa kaksi autoa oli ajanut nokkakolarin. Jos autossa oli ollut matkustajia, tuskinpa selvisivät hengissä, niin rutussa autot olivat. Kovaa oli menty. Pitää kiittää Isää, joka on meitä siipiensä suojassa täällä kuljettanut. Toivottavasti vielä jaksaa meitä moisilta vahingoilta varjella.

Majoituimme Waterfall lodgessa, joka oli aivan ihanalla paikalla. Ulkokatoksesta oli suora näkymä vesiputoukselle ja paikka oli muutenkin ihana. Ainoa miinus oli kylmyys, kuulemma harmattan tekee illat, yöt ja aamut kylmiksi vaikka päivät ovatkin kuumia. Paikan omistaja kertoi asteita olleen aamutuimaan vain 13. Paleltiin melko pahasti yöllä, joten enpä yhtään ihmettele.

Sunnuntai aamuna lähdimme seniorioppaan mukana putouksille. Saimme kuulla monenmonituista juttua erilaisista puista, joista emme viime kerralla kuulleet. Oli cola-puita, kahvipuita ja vaikka mitä! Näimme myös perhosia huimia määriä, tunnelma metsässä oli aika satumainen. Vain satuolennot puuttuivat.

Ja itse putous. Tällä kertaa siitä saatiin mielettömiä kuvia ja se näyttikin ihan putoukselta. Pääsimme myös pulahtamaan jääkylmään veteen. Se oli ihanaa. Nautiskelimme putouksella olosta niin, että meinasimme myöhästyä urakalla hotellin check outista, olimme paikalla tasan kahdeltatoista. Onneksi omistajat eivät pistäneet pahakseen.

Kotia kohti matkustaessamme jouduimme poliisiratsiaan. Yhtäkkiä varoittamatta kaikki käskettiin ulos trotrosta ja kun yritimme kysellä mitä tapahtuu, kukaan ei suostunut vastaamaan meille. Sitten maahanmuuttoviranomaiset rupesi meiltä kyselemään että mistä tullaan, mihin mennään ja miksi. Milla pääsi myös esittelemään passiaan. Se oli hieman jännittävää.

Kotiin kuitenkin päästiin ehjin nahoin ja viimeistä viikkoa harjoittelun puitteissa viedään. Huomenna olisi itsepäisyyspäivä, sinne vähän pitäisi ruokia hankkia ja laittaa. Melko tiukalla aikataululla joudutaan työskentelemään, mutta katsotaan miten pärjätään. Hycää itsepäisyyspäivää kaikille Suomeenkin! Fazerin sininen suklaalevy on pärjäillyt tänne asti, huomenna se vihdoin avataan juhlan kunniaksi. Ristiriitaisiin tunnelmiin päätämme tämän päivityksen: puolet mielestä haluaisi lisäaikaa täällä ja puolet haluaisi heti kotiin. <3 2 viikkoa <3

Viikonlopun riemuja!

27.11.2011

Viikonloppu Cape Coastilla! Upea meri, rauha ja kaikkea muuta kivaa. Perjantaina saavuttiin illalla Cape Coastille ja käveltiin ympäriinsä ennen hotellille menoa. Istuttiin iltaa Jaanan, Janikan, Kristiinan ja Rayn kanssa. Ja katsottiin, kun järjestömme SCEF pääsi telkkariin.

Lauantai aamuna menimme ihmettelemään orjalinnaa. Käytiin mies- ja naisorjien tyrmissä sekä sellissä, johon kurittomia orjia tukehdutettiin kuoliaaksi. Se oli aika hurjaa ja pysäytti ajattelemaan tän maailman julmuutta ja ihmisten sydämettömyyttä. Siitä suuntasimme kohti Hans Cottagea, jossa pääsimme lähikontaktiin krokotiilien kanssa. Oli melko jännittävää koskea elävää krokotiilia. Todistusaineistoa on tulossa aiheesta. Sen lisäksi pääsi vähän uiskentelemaan (ei krokojen kanssa vaan ihan uima-altaalle) ja ilta vietettiin jutellen mukavia ja kuunnellen krokotiilien roiskimista vedessä. Illalla tuli sellanen olo, että tätä kaikkea saattaa tulla aika paljon ikävä kun palailee suomen kylmyyteen.

Seuraavana aamuna nokka kohti Kakumin luonnonpuistoa, jossa odotti Matleenan suuri haaste: riippusillat. Riippusillat nousivat parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 41 metriin. Ja ne riippusillat oli niin upeita! Matleenakin voitti pelkonsa ja ylitti ensimmäisen riippusillan, jonka jälkeen palasi takaisin lähtöpisteeseen. Riippusilloilla kiikkuessa ei paljon elukoita näkynyt, mutta kuului. Ja maisemat oli mielettömät! Jenna näytti riippusilloista täysillä ja meinasi keikata sillalta, kun kuuli metsäelefantin töräyttävän sademetsän uumenista tervehdyksen. Mitään ei näkynyt, mutta ääni oli varmasti tuon aran eläimen.

Kakumin jälkeen käytiin Monkey Forestissa, jota pyöritti saksalainen pariskunta. Pariskunta on nyt 6 vuotta rakentanu paikkaa, johon voi haavottuneet ja orvoiksi jääneet eläimet ottaa suojaan ja turvaan, kuntouttaa ja palauttaa takaisin luontoon. Siellä näki muutamia eläimiä, joita ei ole missään muualla ennen nähnyt. Se oli mielenkiintoista ja pariskunta oli vallan viihdyttävä.

Cape Coastilla käytiin vielä syömässä. Jenna maistoi uutta paikallista ruokaa red-rediä, se oli kyllä herkullista! Sen jälkeen ihmeteltiin, miten koko kaupungista ei muka lähde minkään valtakunnan bussia kohti Accraa, vaikka kaikki kuulemma haluaa sunnuntaisin Accran suuntaan. Lopulta onneksi päästiin (jouduttiin) Metro massin ahtaaseen linjuriin ja kotona oltiin jo kahdeksan jälkeen illalla.

Kaiken kaikkiaan aivan loistava viikonloppu. Oli kyllä kokemuksista parhaimpia ja Cape coast paikkana oli niin siisti. Siellä meno on vähän toista ku Accrassa ja se tuo päiviin aina toivottua vaihtelua.

22 päivää olisi enään jäljellä, paljon olisi vielä tehtävää ja nähtävää, mutta on kyllä aivan mielettömän ihanaa päästä takaisin kotiin <3 tilataan sinne suomeen paljon paljon lunta ja pakkasta!

Kuvablogi on myös nyt päivitetty, joten käykää katsomassa kuvia!

vaikka välillä on rankkaa....

On Afrikka silti vienyt ison osan sydämestä ja tänne pitää päästä vielä uudestaan,ei välttämättä juuri Ghanaan, mutta jonnekkin päin kuitenkin!

Täällä on paljon ihania asioita joita tulee kyllä todella paljon ikävä, kun tulee aika jättää tämä kaikki! Yksi asia on varmasti ihmisten ystävällisyys, siis niiden jotka on ystävällisiä ja aidosti kiinnostuneita... pienten lasten huutoja aamulla: miten sinä voit? lasten hymyt ja vilkutukset! <3 voih!

Toinen ikävöinnin aihe on ehdottomasti trotrot eli ne yleisimmät kulkuneuvot, voih niissä on aina niin paljon tunnelmaa!

Luonto ja meren mieletön kohina on myös asioita jotka ottaisin mielelläni mukaan jos vain voisin!

Afrikka on vallan jees <3

4 viikkoa

23.11.2011

Viime viikko oli juoksemista paikasta toiseen ja tulevan tapahtuman järjestämistä. Luulisi että olisi ihan helppoa järjestää tapahtuma, mutta koska tämä on Afrikka ei mikään ole helppoa ja yksinkertaista! 19.11 lauantaina oli meillä suuri tapahtuma nimeltään be free... be you, tapahtumaan oli kutsuttu yhteensä yli 400 lasta ja esiintymässä oli mm. Ghanan ykkösartisti Iwan. Meitä avustamaan oli tulossa myös 60 saksalaista vapaaehtoista sekä muita suomalaisia harjoittelijoita.

Meidän vastuulle tapahtumassa tuli työpajojen suunnittelu, valmistelu ja toteutus. Työpajat oli suhteellisen helppo suunnitella, mutta koska päivän tarkoituksena oli olla myös koulutuksellinen niin työpajoihin piti sisältyä myös jotain opetuksellista. Iankaikkinen vihollisemme on raha, jota ei ole koskaan tarpeeksi, mutta Afrikassa myös tarvikkeiden hankkiminen työpajoihin oli taistelu sinänsä, sillä emme tienneet juurikaan mistä tavaroita lähtisi hankkimaan saati paljonko niiden tulisi maksaa! Kaikki saatiin kuitenkin valmiiksi ajoissa, vaikkakin yöunet jäivätkin aika lyhyiksi!

Koko kommuuni: Jenna, Matleena, Tomi ja Emmi (joka oli ystävällisesti lupautunut avuksemme tuohon päivään) ahtautui lauantaiaamuna taksiin ja lähti kohti showpaikkaa. Paikan päälle päästyämme saimme todeta, että paikalla oli ihmisiä joiden ei siellä enää pitänyt olla. Tiedossa oli, että tuota paikkaa käyttää aamulla joku toinen porukka, mutta heidän käytössään on vain parkkipaikka eivätkä he olisi haittaamassa meidän valmisteluita. Näinhän asia ei tietenkään ollut, näin ollen meidän valmistelut venyivät.

Seuraavaksi ongelmaksi koitui saksalaisten saaminen paikalle. Bussi, jonka piti heidät luoksemme kuljettaa saapui yli tunnin myöhässä... Kaikesta tästä selvittiin jotenkin ja aloitus venyi vain noin 45 minuuttia. Päivä alkoi tunnin urheilurasteilla, joiden jälkeen luvassa oli pieni välipala, josta jatkoimme ohjelmaa työpajoilla. Työpajojen oli tarkoitus kestää 2 tuntia, mutta koska olimme aikataulusta jäljessä ja koska tämä on Ghana niin oli tärkeää, ettei puheosuutta lyhennetty. Työpajojen jälkeen lapset siirtyivät toisaalle kuuntelemaan erilaisia puheita koulutuksen tärkeydestä, jonka jälkeen paikalla oli huippuartisteja sekä pienempiä tähtiä. Kaikille lapsille oli luvattu sponsorin signeeraama reppu (sisällä jotain tarvikkeita), mutta jälleen kerran Ghana ei pettänyt, jotkut lapset joutuivat lähtemään kotiin tyhjin käsin.

Hengissä kuitenkin selvittiin. SUNNUNTAINA oli tarkoitus lähteä Kakumiin, mutta Matleenan vatsa heitti kuperkeikkaa, joten Jenna ja Matleena vietti kotipäivän. Matleena höyrysi kotia puhtaaksi ja Jenna lueskeli kirjaa. Maanantain vapaapäivä käytettiin kuitenkin hyödyksi ja tehtiin päivä keikaus Ada Foahille. Ada Foahin hienous on siis siinä, että siellä Volta laskee Atlanttiin. Ja kaunistahan vesistön äärellä aina on.

Ada Foahille lähteminen oli sinänsä työn ja tuskan takana. Ensin kahden eri trotron voimin selviytyminen Temaan ja siellä oikean trotro aseman löytäminen. Kun asema löytyi, jäätiin jännityksellä odottamaan täyttyisikö trotro koskaan. Onneksemme pääsimme lähtemään suht nopeasti ja parin tunnin matkaamisen jälkeen pääsimme pieneen Adan kylään. Kylästä löysimme venemiehen, joka vei meidät lähemmäs risteyskohtaa. Pienellä ”soutu”veneellä mennessä ehti nähdä paljon kaiken laista. Esimerkiksi tuloerot räiskyivät silmille, kun Voltan rannalta löytyi ökytalojen rinnalta savimajoja.

Rannalla tapasimme rapuja ja nautimme meren kohinasta. Tuntui kuin olisi seissyt maailman laidalla. Meren ääni on vaan niin mieletön. Takaisin päin soudellessa seurasimme haukkojen kalastuspuuhia melkeinpä pelottavan läheltä. Paikalliset lapset myös esittelivät uimataitojaan meille. Ada Foahin kaltaisessa rauhallisessa paikassa sitä mielellään viettäisi enemmänkin aikaa. Poissa kaupungin kohinasta. Kotiin päin pääsy oli vaivatonta. Kaiken kaikkiaan matkalta saaliiksi jäi punaista ihoa ja levännyt mieli.

Tämä viikko on ollut pöljäilyä. Harjoittelu on vaihteeksi ihan tosi vastenmielistä eikä oikeen jaksa motivoitua tuosta viimeisestä kolmen viikon rutistuksesta. Eilen illalla oli mielenkiintosta, kun saatiin vähän ukkosmyrskyn poikasta ihmetellä. Tuli myös hienoja kuvia salamista.

Tänään oli erityisen raskas päivä. Kuten suunnitelmiin ei kuulunut, pomo oli myöhässä eikä pystynyt ilmottamaan. Meitä, jotka istuttiin toimistolla melkein tunti oottamassa lohdutti kovasti se, että pomo oli kuitenkin alottanu työpäivän jo seiskalta... Mikään muukaan ei mennyt kuten oli suunniteltu ja puhuttu... African style väsyttää ihmistä... Kuitenkin myöhemmin pääsimme tekemään sitä, mitä olisi pitänyt tehdä jo aamulla, mentiin kentälle.

Kentällä tavattiin pieni poika, jonka jalat eivät enää toimineet. Tuo pieni poika istui yksin, itkeskellen meidän saapuessa paikalle. Paikalliset kertoivat pojan tarinan, kuinka noin vuosi sitten malarian takia sairaalaan mennyt poika ei ollut hoitoa saatuaan pystynyt kävelemään pois sairaalasta. Kaikki alueen paikalliset tietävät pojan, mutta kukaan ei tee mitään auttaakseen poikaa millään tavalla. Uskomatonta! Tomi meni pojan kanssa juttelemaan, kun Jenna ja Matleena yrittivät pysyä kasassa. Ensimmäinen lapsi, joka pisti itkemään. Poika kertoi saaneensa pippuria silmäänsä ja yritimme häntä auttaa sen tiimoilta.

Uskomattominta tässä jutussa on se, että poika oli ehkä noin 6-vuotias, isänsä hoidokki, joka vietti päivät yksin isän ollessa töissä. Mitäpä rampa poika voisi yksin tehdä, muuta kun istua ja ihmetellä. Vastapäisessä kojussa työskentelevä nainen kehui hoitavansa poikaa päivisin, kun ystävättäret vieressä nauraa röhöttivät naisen sanoille. Perhekeskeisyys täällä näemmä päättyy siihen, jos on fyysinen vamma. Pistää vihaksi ihmisten välinpitämättömyys...

Aika alkaa käydä vähiin Ghanan tutkailun suhteen. Niin myös rahat :D Niin paljon haluaisi vielä nähdä ja kokea, mut sit joku harjottelu haittaa vapaa-ajan harrastuksia. Toivon mukaan ensi viikonloppuna me päästäisiin sinne Kakumiin upeille riippusilloille ja krokotiileja tiiraamaan. Palataan asiaan heti kun keritään.

<3

16.11.2011 ANTAKAA ANTEEKSI, PÄIVITYKSET ON VÄHÄN JÄLJESSÄ...

Viime kerralla taisin valehdella, että olemme lähdössä Kumasiin edellisviikonloppuna. Näinhän se ei sitten kuitenkaan mennyt...

Tarkotus oli mennä Kumasiin, mutta kaikki oli niin väsyneitä ettei pystynyt → päätettiin lähteä Aburiin kasvitieteelliseen puutarhaan.. herättiin aamulla ja otettiin jaettu taksi Makolaan ja siitä käveltiin trotro-asemalle josta yritimme saada trotron.. Muilla oli sama ajatus lähteä Aburiin, joten jono oli jäätävä.. Niinpä yritettiin saada taxi, mutta kukaan kuski ei tienny missä kyseinen paikka on! Lopulta saatiin taxi joka kertoi kyydin maksavan 15 cediä. Kuski tosin ei ilahtunu siitä, että meitä oli 5 kyydissä ja kertoi että hommaa jonkun kaverinsa toiseksi kuskiksi. Puolet porukasta vaihtoi autoa, jonka jälkeen ruvettiin vaan juttelemaan maksusta ja tämä kuski kertoi että kyyti maksaa 150 cediä. Siinä vaiheessa pysäytettiin taksi ja kerrottiin että täytyy hinnasta neuvotella ja lopputuloksena päädyimme kävelemään kotiin! Päätettiin lähteä Aburiin seuraavana päivänä ja saatiin Hannan kautta trotro ja kuski käyttöön koko päiväksi suhteellisen halvalla. Jottei lauantai olisi mennyt hukkaan, päätettiin lähteä uimaan 4 tähden hotellille <3 täydellinen paikka viettää aivot narikkaan päivää! Ruoka oli super hyvää, viileä vesi oli ihanaa ja aurinko <3

Sunnuntaina heräsimme aikasin aamulla ja lähdimme kohti Aburia, oli aika luxusta istua trotrossa jossa ei ollut kuin 5 ihmistä, normaalisti sinne olisi mahtunut 14 henkilöä! Puutarha oli hieno ja kaikkia kauniita kasveja ja puita oli paljon, mutta kuten kaikkialla muuallakin on nähtävissä se, ettei paikoista pidetä kovin hyvää huolta ja paikat on liian usein rempallaan. Se on surullista... Kohtasimme myös matkamme ensimmäisen käärmeen, jonka päälle Matleena melkein astui! Näimme mm. kahvipuun, carambolapuun, jättipuita, upeita kukkia ja paljon kauniita perhosia. Nähtävyydeksi sopii varmaan laskea myös paikalliset pilven polttajat. Olivat melko hilpeitä.

Puutarhasta jatkoimme matkaa kohti Ghanan ensimmäistä kaakaoplantaasia, pääsimme siis katsomaan mistä se kaikkien rakastama herkku on lähtöisin! Kuulimme kaakaon historiasta, näimme kaakaohedelmän puussa, näimme kun sellainen hedelmä avattiin ja saatiin myös maistaa sellaista ei kypsää kaakaopapua... saatiin myös maistaa kuivattua kaakaopapua, joka maistui aivan oikeelle suklaalle (tosin melko karvaalle) saatiin kotiin mukaan myös sellanen kaakaohedelmä! Kotimatkalla pysähdyttiin myös sellaseen käsityöpaikkaan, jossa piti olla todella edullisia puutöitä, mutta hinnat olivat naurettavan korkeita, joten suurin osa tavaroista jäi matkan varrelle.

Lopuksi käytiin Accra Mallissa ostamassa fetajuustoa (se on superkallista!!) kotiin tultiin, ja käytiin vielä hakemassa läheisestä pizzeriasta iso kasvispizza ja Matleena teki suuren luokan virheen ja joi jääteen! Kotiin tultiin ja nautittiin ihanasta ruoasta! Aamulla tunnelma oli toinen, jäätee koitui kohtaloksi ja jälleen kerran Matleena sai kokea vatsataudin ihanuuden. Maanantai oli onneksi vapaapäivä, sillä oli muslimien juhlapäivä, ramadan oli päättynyt. Jenna pääsi jalkapallojoukkueen valmentajan luokse syömään Tomin kanssa fufua, se oli vasta tehtyä ja hyvää. Ja Matleena juoksi vessassa ja makoili koko päivän...

Tiistaina ja keskiviikkona Matleena paranteli itseään, Jenna töissä ja tapaamassa saksalaisia vapaaehtoisia tulevan tapahtuman tiimoilta. Hiukan alkoi jännittää ja hirvittää tuleva tapahtuma, kun pääsi tapamaan aivan liian nuoria saksalaisia vapaaehtoisia...

Loppuviikko meni kovaa tahtia töitä tehdessä. Liian paljon järjestettävää, lapsia kutsuttavana ja plaah... Perjantaina lähdettiin tanssimaan Osuun viikon stressit pois. Muuten oli mukavaa, mutta suututettiin paikalliset biljardin pelaajat menemällä sotkemaan niiden turnaus... :P Seuraavana aamuna uni maistui tosi hyvin ja todettiin ettei jakseta taaskaan lähteä minnekkään kauemmaksi, niinpä jälleen kerran lähdimme uimaan hotellille. Sepäs vasta olikin mukavaa, taas! Sunnuntaina oli tarkotus mennä kirkkoon, mutta koska se voi olla todella hankalaa, niin ei tietenkään selvitty sinne asti (Olisi pitäny olla hienot vaatteet ja hirveesti rahaa kolehtiin) niinpä lähdimme katsomaan vuokraemäntäämme Arjaa temaan, joka on sairaana. Siellä vietimme päivän hänen luonaan sekä käytiin katsomassa paikallisia nähtävyyksiä eli Greenwich mean time mustaa kiveä kirkon sisällä sekä hienoa satamaa!

Kuluva viikko on ollut hullua häsläystä tapahtuman tiimoilta. Ensi lauantaina on siis 400 lasta kutsuttu tapahtumaan nimeltä Be free... Be you! Siellä urheillaan, työskennellään erilaisissa pajoissa ja nautitaan viihteestä... Saapi nähdä mitä siitä tulee. Jennaa jännittää niin että yäk! Palaamme ensi viikolla asiaan, mitä tapahtui tapahtumassa ja pääsemmekö suunnitelmien mukaan lähtemään Kakumiin riippusillalle killumaan...

34 aamua jäljellä ja sitten alkaa kotimatka! Kaikille rakkaita terveisiä <3

Loma lähestyy loppuaan = 3XL! (Pps. Aamujuna on kääntynyt kotia kohti)

Kahden viikon loma vetelee viimeisiään. Nyt tarinoita kuluneesta viikosta.

Sunnuntai-aamuna käänsimme nokan kohti pohjoista, menimme bussiasemalle 8.00 odottamaan yhdeksältä lähtevän bussimme lastausta. Mutta, kuten arvata saattoi, eihän se nyt ihan niin mennyt. Bussi, jonka oli pitänyt lähteä kahdeksalta ei ollutkaan päässyt lähtemään ja se meidän bussi annettiin niille ja me jouduttiin odottamaan bussia vähän pidempään. Eikä me myöskään saatu luxus-bussia, vaan piti käydä liput vaihtamassa vähän edullisempiin. Hyvä bussi se oli silti. Bussissa istui kaksi aseistettua poliisia koko matkan, oli siis tähän mennessä kyydeistä turvallisin, vaikka välillä ahdisti kun poliisin pyssy oli aivan niskan takana kun yritti nukkua! Pääsimme lähtemään lopulta 10 jälkeen kohti pohjoista. Matka kesti 12h.

Matkan aikana pysähdyspaikkoja oli neljä. Vessan taso laski sitä mukaa, mitä pohjoisemmaksi mentiin. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa oli pytty ja altaat käsien pesua varten, mutta viimeisessä pysähdyspaikassa ennen määränpäätä ei ollut kuin maassa reikä. Vessassa käynti oli melkoisen jännittävää, varsinkin hämärässä, kun lattiat lainehtivat erinäköisiä asioita.

Pääsimme kuitenkin perille Tamaleen illalla ja bussissa saimme järjestettyä majoituksen, jota tosin tarvitsimme vain muutamaksi tunniksi. Majoitukseen pääsimme 23 aikoihin ja seuraavalla bussiasemalla piti olla 4.00. Ja asemalla sitten odoteltiin ja odoteltiin, että saadaanko liput vai ei ja lähteekö bussi vai ei. Lopulta 5.30 jälkeen bussi starttasi kohti Molen luonnonpuistoa. Matka oli töyssyinen, mutta ihan mukava. Tuolla bussilla pääsimme Larabangaan, josta oli vielä 6km Moleen.

Larabangassa värväsimme pitkien neuvottelujen jälkeen taksin (niin ainakin luulimme). Taksi osoittautuikin mopoksi, jossa oli avolava perässä (siis pieni!). Sillä matka taittui rattoisasti puistoon. Puistossa emme ehtineet olla ehkä tuntiakaan, kun ensimmäinen norsu ystävällisesti meille näyttäytyi. Majoituksesta oli suoranäkymä eläinten juottopaikalle, jonne norsu oli mennyt ottamaan päiväkylpyä. Se oli siistin näköistä! Norsu oli nimittäin iso! Ja onneksi norsuhavainnot eivät päättyneet tähän.

Ensimmäisenä päivänä emme päässeet ollenkaan kävelemään puistoon, koska oppaat suosittelivat kävelysafareita tehtävän vain aamuisin. Niinpä nautimme uima-altaan tuomasta viileydestä sillä pohjoisessa on vielä kuumempi kuin täällä Accrassa. Kävimme myös tutkailemassa ympäristöä, ihmettelimme majoituksen ympärillä pyöriviä villisikoja ja paviaaneja. Se oli mieletöntä!

Aamulla 7.00 piti alkaa aamusafarin, kappas vain, oppaita ei kuitenkaan riittänyt meille asti! Ja kuinka se meitä naurattikaan... Johannan ja Millan kanssa päätimme sopia aamuksi autosafarin, koska iltapäivän autosafarille oli kuulemma menossa muitakin. Niinpä aamupalan jälkeen pääsimme istuskelemaan jeepin katolle! Jo pelkästään siinä oli seikkailua kylliksi. Safarinautintoa lisäsi n. kymmenen metrin päästä nähty norsu, lauma antilooppeja ja upeita lintuja sekä luontoa. Myös muutama pieni apina tuli bongattua. Valitettavasti näillä mannuilla ei oikein petoeläimiä koskaan nää, mutta jääpä nälkä päästä Afrikan mantereelle uudestaan.

Safarilta palattuamme söimme ja majoitukseen palatessamme oli juottopaikalla taas norsu uimassa. Tällä kertaa hieman aiempaa leikkisämpi, josta Jenna pääsi napsaisemaan kuvan sen roiskiessa vedessä. Myöhemmin vielä näimme 3 norsua samaan aikaan pyörimässä puiston alueella. Monta norsua<3 Kävimme myöhemmin myös läheisessä kylässä ja matkan varrella näimme pienen apinalauman, paviaaneja ja lähestyvän ukkosmyrskyn. Onneksemme se kiersi meidät. Näimme myös, kuinka paviaani halusi hyödyntää hotellivieraiden ruokavaroja. Ensin se tuli tarkistamaan löytyisikö pöytäseurueelta jotain ja lopulta hoksasi kaverimme Tomin laukusta napata leivän itselleen evääksi. Leipä oli vielä muovipussissa, mutta kaveri kävi kuorimassa leivän läheisessä pusikossa ja kävi näyttämässä meille vielä saalistaan. Se olisi ollut hauska saada nauhalle.

Kaksi yötä motellilla oli aivan liian vähän, koska aamubussi Molesta lähti 4.00. Näiden bussit liikkuu aivan järjettömiin aikoihin! Liian vähillä yöunilla ja kaupan päälisiksi Matleenan maha sekaisin jouduimme poistumaan puistosta. Mielellään sinne olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa. Tamalessa jouduimme viettämään päivän, koska yöbussi lähti vasta 17.00 kohti etelää. Tamalessa kävimme pyörimässä, ihmettelemässä perinteisiä taideteoksia (joita löytyy joka nurkalta, mutta eri hinnalla). Jenna löysi itselleen kivan elefanttilaukun<3 ja Matleena löysi monta kivaa kangasta (Jennakin löysi yhden). Ystävällinen paikallinen tyttö opasti meitä ympäri Tamalen keskustaa. Matkalta tarttui käteen myös söpö hikipyyhe (jossa nallen kuva). Ja vihreä jenkkihuivi Jennalle, koska Matleena pakotti ostamaan.

Kotiin meno ei ollut läheskään yhtä miellyttävää kuin pohjoiseen meno. VIP-bussissamme oli nimittäin aivan liian tehokas ilmastointi, jota urpo-kuski ei oikein osannut hallita. Yöllä tuli herättyä pari kertaa siihen, että on jäätymispisteessä ja pari kertaa siihen, että istuu saunassa. Ja torvea se ukko jaksoi soittaa läpi yön ja jatkuvasti. Mietinpä vaan, että kenelle se sitä torvea oikein soitti! Luultavasti omaksi ilokseen... Hengissä kuitenkin selvittiin kotiin viiden jälkeen aamulla. Matkatavaratki säilyi, vaikka matkatavaroiden sekaan ystävällisesti laitettiin yksi pässi matkustamaan.

Päätimme kotiin tulon kunniaksi hemmotella hieman itseämme ja Millan ja Johannan levättyä hetken otimme Emmin mukaan ja lähdimme uima-altaalle loikoilemaan koko päiväksi. Se oli luksusta! Eikä kukaan edes palanut pahasti!

Huomen aamulla olisi tarkoitus nousta taas bussiin ja matkustaa kohti Kumasia, Ghanan kulttuurin tyyssijaa. Pitäisi 5.00 olla bussiasemalla lunastamassa lippuja. Tulee taas pitkä yö... Kuvia tulee varmaan ensi viikolla, kun toi lataaminen on niin pirhanan hidasta... Mangot ovat ruvenneet kypsymään WUHUU, ja tänään syötiin ensimmäinen tuore mango iltapalaksi!

Ps. Niinalle IIIISO kiitos salmiakeista<3 Terkkuja muillekin Suomeen<3

Holirei

LOMA!

Loma alkoi perjantaina ja siitä alkoi tiukka suunnittelu ja soittelu, jotta päästäisiin katsomaan norsuja. Heti kuitenkin ilmeni, ettei päästäisi norsuja katsomaan, koska Molen motellissa oli täyttä. Siispä opaskirjat käteen ja suunnitelma uusiksi, kohti Voltaa siis lähtö. Sunnuntaina trotro starttasi kohti Akosomboa, jossa pysähdyimme ihmettelemään patoa. Pohdimme lähtisimmekö sisävesiristeilylle, mutta totesimme sen liian pitkäksi ja tyyriiksi. Akosombosta matka jatkui upeiden maisemien saattelemana kohti Ho:ta. Ho sijaitsee monen monituisten vuorien juurella ja sen ympäristössä kasvaa myös pomelopuita(miettikää miltä näyttää vesimelonin näköinen hedelmä puussa), mutta Ho:sta jatkettiin vielä matkaa Hohoeen, jossa lopulta majotuimme ensimmäiseksi yöksi. Majoituksessa oli ilmastointi, jonka jouduimme lopulta sammuttamaan, koska oli niin kylmä. :D Ja meillä oli myös mahdollisuus lämpimään veteen, joten aamulla oli vuorossa lämmin suihku monen viikon jälkeen. HAH!

Uskaltauduimme syömään Hohoen jänniä katuruokia, pelottomana ghanalaisena Matleena söi riisiä ja tulista pippurisoosia sormin suoraan pussista Hohoen kaduilla ja Jenna ja Emmi ostivat arveluttavia lihavartaita ja makkaraa. NAM! Hohoen kaduilla näimme myös elokuvan hurjat korppikotkat, jotka vaan hengaili paikallisten kanssa sulassa sovussa. Se oli aikamoista. Ja taisipa joku paikallinen vähän lihaakin niille heittää murkinaksi. Hui! Illalla majoitukseen mennessä näimme myös tulikärpäsiä (tai jotain vastaavia), joita oli kymmenittäin yhdellä niityllä. Se oli mieletön näky.

Maanantai-aamuna lähdimme kohti Wli-putouksia. Sadekausi oli päällä ja uskoimme, että putouksilla saattaisi muutama tippa jopa olla vettä. Sademetsän läpi kävellessämme nautimme upeista luonnon äänistä ja siitä, ettei liikenteen melua kuulunut missään. Matkalla putouksille näimme ananaskasvin (se oli mielettömän söötti!), kaakaopuun, banaanipuun, litsejä ja kymmeniä upeita perhosia.

Putouksille oli noin 30 minuutin kävely ja reilusti ennen puolta väliä putouksen äänet alkoivat kuulua hyvin selkeästi. Ja noin 100 metriä ennen putousta kävi hyvin selväksi, että vesiputous oli hyvin veden täyteinen. Olimme läpimärkiä vesiputouksen jälkeen, mutta oli se sen arvoista! Kasteltuamme itsemme Wli:ssä päätimme lähteä vielä nousemaan ylös, jotta näkisimme putoukset hieman eri perspektiivistä. Nousu oli melkoinen, mutta pääsimme katsomaan putouksia yli 300 metrin korkeudelta.

Putouksien jälkeen lähdimme kohti Monkey Sanctuary nimistä paikkaa, joka on siis kylä, jossa apinat ja ihmiset ovat aikanaan asuneet sulassa sovussa yhdessä, koska apinoiden uskottiin olevan pyhiä. Kristinuskon tullessa kuitenkin apinoiden pyhyyteen ei enää uskottu ja tarvittiin yksi kanadalainen, joka kertoi apinoiden tärkeydestä näille kyläläisille. Nyt sitten kylä tienaa niillä apinoilla. Illalla saavuttuamme, söimme vain päivällisen ja vetäydyimme majoitukseen odottamaan aamua. Yritimme huijata banaaneilla apinoita tulemaan majoituksemme pihaan, mutta saimme ystäväksemme vain vuohia. Aikamoinen ukkosmyrsky iski myös lähelle kylää ja saimme ihmetellä ilman sähköjä salamoiden tanssia pikimustalla taivaalla. Vettäkin satoi ihan urakalla. Aikamoinen Afrikka-elämys.

Vessassa käyntikään ei ollut helppoa (meillä kuitenkin oli vessa), sillä vessassa vaani jos jonkinmoista öhkömönkiäistä. Oli peukalon kokoista sirkkaa ja kämmenen kokoista perhosta. Ötököitä tuli siis nähtyä melko lailla enemmän kuin kaupungissa. Aamulla kuitenkin kuudelta  oli ohjelmassa apinoita ja sademetsässä kävelyä. Banaanit mukana lähdimme kulkemaan kylän poikki metsän laitaan, jonne lauma apinoita oli jo saapunut odottamaan. Se oli hurjan hienoa, nähdä mona-apinoita niin läheltä, syöttää niitä ja koskea niihin. Vietimme (oppaan mielestä ehkä liian) kauan syöttäen apinoita ja ihmetellen niiden ilmeitä ja olemusta. Siitä jatkoimme sademetsään. Kierroksen jälkeen saimme aamupalan (tylsän länsimaalaisen) tosin teevesi oli kuulemma sadevettä. Matleena ja Emmi jättivät teen juomatta, kun Jenna ja Tomi urhoollisesti joivat herkullisen sadevesiteen (ja vielä ollaan elossa).

Tämän jälkeen ennen huoneiden luovuttamista vapaa-aikaa oli, joten päädyimme koittamaan onneamme, josko tapaisimme apinat vielä uudestaan. Menimme hieman eri paikkaan ja tapasimme teiniapinoita toistakymmentä. Ne olivat huomattavasti arempia kuin aamulla tapaamamme lauma, mutta uteliaita, joten pääsimme syöttämään niillekin banaania. Nämä yksilöt eivät kuitenkaan juurikaan kädelle tulleet loikkimaan toisin kuin aamuinen lauma. Kaiken kaikkiaan Monkey Sanctuary oli kokemisen arvoinen paikka.

Tästä matkasimme kohti kotia Ho:n kautta, johon minä ja Matleena ajattelimme jäädä vielä yhdeksi yöksi. Ajatuksena oli ottaa rentouttava päivä uima-altaalla auringosta nauttien. Vaan kuinkas kävikään! Vettä satoi kaatamalla eikä oikeastaan ollut houkuttelevaa jäädä Ho:hon hotelliin vain hengailemaan, joten lähdimme Tomin ja Emmin perässä kohti Accraa seikkailtuamme Ho:ssa noin neljä tuntia ihan keskenämme. Se oli hauskaa, turhauttavaa ja jänskää. Kotiuduimme siis tiistai-iltana. Päätimme, että johonkin olisi vielä päästävä ennen Moleen lähtöä.

Keskiviikko aamun valjetessa Accrassa oli satanut koko yön vettä. Mietimme jaksaisimmeko lähteä yhden yön reissulle Ada Foahiin, mutta päädyimme jäämään kotikonnuille. Ajoimme trotrolla läheiselle La Palm Hotellille, jossa oli uima-allas. Nautiskelimme päivän siellä, käräyttäen kankkumme. Mutta oli se sen arvoista. Hieman luxusta.

Lauantaina Millan ja Johannan pitäisi tulla meille yökylään ja meidät suomalaiset on kutsuttu Osuun Halloween-juhliin. Sunnuntai-aamuna pitäisi STC:n BUSSIN(ei siis trotron) startata kohti Tamalea, jossa viivymme yhden yön. Siitä seuraavana aamuna Moleen, jossa olisi tarkoitus viettää kaksi yötä. Pitäkää peukkuja pystyssä, että niitä norsuja näkyisi. (Muuten ei ole kuulemma kotiin asiaa, jos ei ole valokuvamateriaalia niistä).

Mutta loma jatkuu, olemme päivittäneet kuvamateriaalia!!! Tsau!

22.10.2011 Aika rientää

Sori vaan, mutta täällä aika rientää ihan tosi kovasti eikä oikeen tahdo ehtiä päivityksiä kirjottaan. Olemme pahoillamme. Tässä kuitenkin tiivis paketti viime viikosta.

Lauantaina oli harjoittelussa tapahtuma, joka ei mennyt aivan kuten oli suunniteltu. Emme tosin kovasti halua tuota päivää miettiä, joten en ehkä siitä turhan pitkään jaarittele. Sanonpa vaan, että päivä oli pitkä, raskas ja kuumensi tunteita aika lailla. Lopulta kuitenkin lapset nauttivat, ne 40, jotka paikalle eksyivät. Päivästä kuitenkin selvittiin ilman ruumiita. Ja lapset oli ihania! Lasten oikeuksista saattoi jäädä jotain mieleen heillekin.

Mutta sunnuntai... Ensi kosketus todelliseen Afrikkaan, lähdimme aamulla suorittamaan retkeä kohti Shai Hills -nimistä paikkaa. Kahdella trotrolla matka taittui sutjakasti ja apureita meillä riitti, jotta määränpäähän päästiin. Paikan päällä otettiin opas ja suunniteltiin sopiva paketti itsellemme ja sitten lähdettiin patikoimaan. Ensin ihan lähellä olevia paviaaneja katsomaan, jopa syöttämään. Nähtiin myös aitauksessa olevia strutseja. Sen jälkeen alkoi todellinen retki. Ensin jaetulla taksilla puiston toiselle portille (jaetussa taksissa matkusti jo ennen meidän ryhmää kaksi, meidän jälkeen autossa oli kuskin lisäksi 8, onneksi opas meni takakonttiin). Tästä matka jatkui jalan, vain 3km luolalle ja siitä sitten matka jatkuisi eteenpäin.

Kun lähdimme kävelemään kello oli noin 11. Olimme sisämaassa, jossa merituuli ei henkäile, ei sitten yhtään. Matka oli aika tuskainen, varsinkin, kun matka oli melko varmasti enemmän kuin 3km. Eikä varjoa missään! Maisema tosin oli upea, kuulimme apinoiden ja eksoottisten lintujen ääniä savannin laitamilla olevasta metsästä. Kun vihdoin pääsimme ensimmäiselle levähdyspaikalle olimme aika uupuneita ja jo tässä vaiheessa tajuamme, ettei mukana oleva vesi tule riittämään. Matka kuitenkin jatkui puiden varjoista kohti luolaa, jossa on aikanaan asunut kokonainen heimo. Tuossa luolassa näimme massiivisia toukkia ja kuulimme lepakoiden ääniä. Paikka oli mahtava.

Luolalta matkamme jatkui kohti Jylhäkalliota, sielläkin oli asunut joku heimo (tarkennus, paikan nimi ei ollut jylhäkallio, mutta siltä se näytti ja nimeä en muista). Jylhäkalliolle päästäksemme piti kuitenkin ylittää viiltävä savanniheinikko, tähän asti kun olimme päässeet liikkumaan tietä pitkin. Ennen oppaan ehdotusta heinikon läpi oikaisusta hän oli ystävällisesti kertonut erilaisista käärmeistä, joita heinikossa asusti. Hetken oppaan kanssa keskusteltuamme ja todettuamme, että tämä olisi todellakin oikotie ja toista reittiä emme luultavasti jaksaisi kiertää, lähdimme halkomaan heinikkoa. Sen jälkeen hikivesi tuntui hyvältä säärissä, kun sääret olivat täynnä pieniä haavoja. Emmehän me olleet osanneet varautua pitkillä housuilla, eikä siellä kyllä olisi sellaisia voinutkaan pitää.

Pitkä taival oli kuitenkin vaivan arvoinen, maisema Jylhäkalliolta oli mieletön. Ainoa miinus oli, että olimme varanneet oppaan vain rajalliseksi ajaksi ja opas pyrki pitämään tästä kiinni. Joten Jylhäkalliolle emme saaneet jäädä nauttimaan maisemasta liian pitkäksi aikaa. Jylhäkallion jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva matka kohti puiston porttia. Tässä vaiheessa meillä oli enää tuskin yhtään vettä ja jokainen meistä kärsi jonkin asteisesta nestehukasta. Kaikesta huolimatta selvisimme puiston portille, jossa odotti iloinen yllätys. Kuljetuksen järjestäminen oli lähes mahdotonta. Siellä me janoiset, väsyneet istuimme ja ihmettelimme, kun kaikki autot ajoivat ohitsemme edes aikomatta pysähtyä. Vajaan puolen tunnin epätoivoisen liftaamisen tuloksena eräs ystävällinen herrasmies otti meidät kyytiinsä eikä pyytänyt edes maksua.

Shai Hillsistä selvittiin ja pääportille päästyämme pääsimme myös hakemaan vettä. Meillä kävi myös hyvä tuuri ja saimme suoran trotron Accraan. Kokemus oli kasvattava ja ennen kaikkea upea. Kaikki mitä valo koskettaa ei ole minun, mutta ei se kyllä ollut Simbankaan. Valitettavasti eläimistöä ei tuolla hirveästi näkynyt, vaikka kuulemma antilooppeja siellä asustaa (niinhän ne valehtelee).

Maanantaina suuntasimme taas kerran Osuun, jossa yritimme löytää uusia hienoja vaatteita! Jenna ja Emmi päätyivät tilaamaan vaatteet eräältä ompelijalta, ja lopputulos oli mitä mainioin eikä hintakaan päätä huimaa. Matleena osti myös todella upean mekon sinä päivänä. Emmi kokeili päivän aikana ainakin 100 mekkoa, mutta mikään ei miellyttänyt siinä mitattiin kyllä monen ihmisen kärsivällisyyttä :D Ehkä Emmi vielä löytää sopivan kankaan josta saa mekkonsa teetettyä. Toisilla ei tälläistä ongelmaa ole. Ongelma on lähinnä se, että miten osata valita kaikista kivoin mekko.

Keskiviikkona oli vihdoin aika lähteä työkaverin Paulin kanssa viettämään iltaa, niinpä valmistauduimme iltaa varten syömällä tonnikala valkosipulikastiketta ja spagettia ja joimme paikallista olutta. Paul saapui vihdoin meille ja pääsimme lähtemään kohti Tawala rantaa, jossa olisi tiedossa hurjat reggaejuhlat. Olimme paikalla kuitenkin niin aikaisin, ettei väkeä ollut juuri yhtään. Jes! Sitten Paul katosi juttelemaan jonkun ystävänsä kanssa bisneksistä ja me tytöt olimme melkein valmiita lähtemään kotiin. Asiaa ei auttanut se, että musiikki soi niin kovalla ettei keskustelu oikein luonistunut. Paul onneksi palasi seurueeseemme ja pian lähdimme katsastamaan muita mestoja. Kävimme yhteensä neljässä eri paikassa, joissa mistään emme viihtyneet kovin kauaa. Väsymys alkoi painaa, koska päivä oli tapansa mukaan alkanut kuudelta. Niinpä päätimme lähteä kotiin melko lailla puoli 12 aikaan. Otimme taksin, joka joutui aseratsiaan. Meidät matkustajat siis taskulamppujen valossa tarkistettiin aseiden varalta. MITÄ? Sellainen keskiviikko.

Loppuviikko onkin sitten jo historiaa. Nyt tuli aivan liian pitkä päivitys, koska allekirjoittaneet ei ole jaksanu kirjottaa. Nyt meillä sitten alkoi kahden viikon loma. Lähdemme heti huomenna Voltalle ihmettelemään vesiputouksia ja sen semmoisia, sen reissun jälkeen toivottavasti saadaan heti päivitettyä kuvia yms. Terkkuja sinne syksyiseen Suomeen, täällä nautitaan kesälomasta.

<3

Voihan tauti!

Troopikissa ei oo turhan helppo olla. Jennan eilinen vatsakipu kun laantui, niin Matleenalla paukkasi vatsa kuperkeikkaa ja olo huonona. Myös kämppäkaveri Tomi sai tänään lisää antibioottia hengitysteiden tulehdukseen. Voivoi, mikä sairas kommuuni meillä täällä. Ai niin ja Emmillä on ihan kunnon rakkulat, kun se näppäränä tyttönä meni ulkoilemaan ilman aurinkorasvaa. Heissulivei vaan!

Tänään oli myös Suomi-tapaaminen, jossa ei ollut mitään järkeä. Onneksi sentään nähtiin noita kavereita, pääsi vähän halailemaan. JÄRJETÖNTÄ! Meidän ”yhteyshenkilö” ei edes tullu kysymään kuulumisia, istui eri pöydässä ja meni sitten lastensa kanssa leikkimään. Aika jees sanosinko...

Ensi viikolla ois paljon hommia, lauantaina järjestetään Right?-tapahtuma, jos Luoja suo, että oltaisiin terveitä silloin. Ensi viikon aikana pitäisi lapset kutsua ja sen semmosta. Huihui! Matleena lähettää äidille ja isille terveisiä sekä kaikille, koska Jennaki lähetti! Jenna lähettää kaikille terveisiä! Afrikka on tosi jees!

Trooppiset taudit tuskaista tutinaa...

Jennan aamu alkoi tänään pienellä vatsakivulla. Siitä huolimatta lähdettiin tyttöjen kanssa Kaneshien markettiin katselemaan ja ihmettelemään. Reissun aikana kipu paheni. Kotiin päästessä olo oli jäätävä. Kuitenkin uni voitti jossain vaiheessa ja kipu laantui. Illalla seitsemän aikaan kipu oli sietämätöntä, mutta onneksi Tomi kaikkien afrikkasairaiden sankari, toi muutaman pillerin, joiden avulla kipu laantui ja olo helpottui melkeinpä terveen ihmisen mittoihin...

Onneksi Matleena ja Emmi pääsi kuitenkin illalla vielä käymään kaupoilla. Matleena osti Jennalle sellasen suojelunorsun, se toivottavasti pitää  noi pahemmat taudit vähän ees poissa meikäläisestä. Huomenna oli tarkoitus lähteä apinakylään, mutta pahasti epäilen, että reissu jää tekemättä. Valheellisen terveyden tunnon saattelemana saa toki haaveilla, mutta epäilen, että sotaa ei ole vielä voitettu, vaikka taistelussa päästiinkin niskan päälle. Jos kipu palaa, huomen aamulla kohti sairaala ottamaan malariatestit. Plaah. Hyvää yötä!

Pokemon!

Afrikka kuumenee kovasti. Tää viikko on ollu ihan kunnon hikoilua ja onneks molemmat vähän käräytettiin itseämme. Matleena paloi nenävarresta ja Jenna niskasta. Mutta se ei menoa haittaa. Täällä on iloittu kaurapuurosta, suolakurkuista ja joka aamuisesta teestä, joka auttaa jaksamaan koko pitkän päivän harkassa. Myös vatsa pysyy kurissa teellä. :)

Vaikka asutaan mango tree street risteyksessä, ei olla löydetty mangoa. Se on vähän mälsää. Mut Jenna tykkää papaijasta :) Harkkapaikassa aletaan päästä yhteisymmärrykseen, ainakin osittain. Mutta yksi joukostamme kärsii malariaa, se on vähän mälsää. Mutta se poika, josta murhetta kannetaan, niin saa nyt jonkinlaista hoitoa siihen jalkaansa. Se kuulemma venytetään paikalleen. Melko hirvittävää.

Jenna on kokeillu paikallisia ruokia innokkaasti, muutkin on niitä vähän maistellut! Vielä noista ruoista ei ole löytynyt mitään suosikkia, paikalliset munkit on tosin ihan namnam!

Tänään käytiin taas Osussa kaupoilla ja samalla käytiin syömässä pikaruokaa (pizzaa ja hampurilaiset), mikä oli ihan mukavaa vaihtelua spagetille ja kastikkeelle. Nähtiin myös harkkapäivän ohessa, kun ambulanssi tuli hakemaan ruumista. Sitten joku nainen heitteli jotain nesteitä siihen ambulanssin ympärillä. Vähän oli oudon näköstä. Ambulanssissa siis pillit päällä ja koko liikenne seiso, kun se pysähty keskelle tietä.

Vielä olisi kaks viikkoa harjoittelua ennen kahden viikon lomaa, jota odotetaan todella innoissaan. Silloin tarkoituksena on lähteä Moleen katsomaan norsuja. Vielä on vähän avoinna matkareitti ja kesto. Tulevana viikonloppuna tarkoitus oli myös lähteä reissuun, mutta Emmin jalka on rikki joten reissu jää nyt tekemättä. Mennään varmaan sit käymään Cape Coastilla katsomassa orjalinnotuksia.

Jenna on saanut pelattua jo Harry Potterin läpi Gameboylla (jonka rakas pikkuveljeni lainasi reissuun mukaan) Nyt vuorossa on Pokemon! Ja kuinka tytöt siitä tykkääkään, kun tää menee omaan pokemaailmaansa :D

Nää tahtois jo Afrikka juttuja, kuteita ja sen sellasta. Matleena on jo kaulakorun hankkinu ja pari taulua... Ei tää Ghana oo kovin paha paikka, trotrossa alkaa jo nauttia olostaan. Toivottavasti vaan pääsis nyt reissaamaan urakalla. Ja yritetään saada kuvia tulemaan, käykää niitä ihmettelemässä!

Tänään nähtiin rukoilijasirkka meidän omalla kotipihalla!

Sallalle paljon synttärionnea <3 

Viikonlopun paivityksia

 Rauhaisa sunnuntai. Tavalliseen tapaan 7 jälkeen rumpujoukko kutsui väkeä kirkkoon. Jenna heräsi ilman kelloa jo seiskan jälkeen ja Matleena pian sen jälkeen, aletaan tottua rytmiin siis.

Kämppäkaverimme Tomi lähti jo aamulla aikaisin sairaalaan. Tomi on vapaa-aikanaan valmennellut yhtä jalkapallojoukkuetta läheisellä kentällä. Perjantai-iltana yksi joukkueen pojista oli joutunut kolariin, jossa hänen reisiluunsa oli katkennut. Toistaiseksi pojalle ei ole tehty mitään, koska perheellä ei ole rahaa maksaa 300 cedin eli 150 euron leikkausta. Poika siis makaa sairaalassa, ilman lakanoita, jalka poikki. Me tytöt päätettiin tukea poikaa omalta osaltamme ja toivotaan, että jalka saataisiin operoitua. Tällaista menoa täällä Ghanassa.

Mutta eilen oli kiva päivä. Lähdettiin aamulla kohti Hannan paikkaa. Ensin trotrolla köröttelyä ja sitten taksi alle ja kohti vuoria. Matka kesti 1,5h yhteensä. Tiedossa oli päivä rannalla, Bojo beachilla. Paikka oli aivan toista luokkaa kuin Coco beach, muutamaa muovipussia lukuun ottamatta ranta oli siisti ja vartioitu. Se myös maksoi 6 cediä, mutta oli se sen arvoista. Vastatulleet viittomakielen opettajat tosin hämmästelivät muovipussien määrää meressä... Heitä oli syytä sivistää siitä, että ranta oli vallan siisti ja mainio. Meressä uintia ei juurikaan voinut harrastaa, lähinnä hyppimistä, koska aallokko oli kovaa. Ja vesi oli NIIN suolaista. Mieletöntä. Emmi tosin kärähti aika pahasti, vaikka ei käynyt lähelläkään vettä... Ja Matleena vain tummuu tummumistaan.... Ja Jennan naama alkaa muistuttaa yhtä isoa pisamaa!

Rannalla raivostutti lähinnä se, että siellä oli lentopallo tapahtuma, joka loppui meidän vielä ollessa rannalla. Kaikki pelaajat painelivat mereen ja sen jälkeen tuli yksi jos toinenkin köriläs ilmoittamaan, että minäpä vien sinut uimaan. (Tiedoksi tässä vaiheessa, että paikallisista hyvin pieni osa osaa uida.) Yritä siinä sitten selittää, että kyllä minä osaan uida ihan itse, että ei tarvitse minua tulla uittamaan. Paikalliset eivät oikein tuota ymmärtäneet, joku jopa moisesta loukkaantui, mutta saatinpahan pomppia rauhassa. Kaikesta huolimatta päivä oli todella ihana ja hyvillä mielin päästiin kotiin asti! Afrikka on nyt ihan okei... :)