Holirei

LOMA!

Loma alkoi perjantaina ja siitä alkoi tiukka suunnittelu ja soittelu, jotta päästäisiin katsomaan norsuja. Heti kuitenkin ilmeni, ettei päästäisi norsuja katsomaan, koska Molen motellissa oli täyttä. Siispä opaskirjat käteen ja suunnitelma uusiksi, kohti Voltaa siis lähtö. Sunnuntaina trotro starttasi kohti Akosomboa, jossa pysähdyimme ihmettelemään patoa. Pohdimme lähtisimmekö sisävesiristeilylle, mutta totesimme sen liian pitkäksi ja tyyriiksi. Akosombosta matka jatkui upeiden maisemien saattelemana kohti Ho:ta. Ho sijaitsee monen monituisten vuorien juurella ja sen ympäristössä kasvaa myös pomelopuita(miettikää miltä näyttää vesimelonin näköinen hedelmä puussa), mutta Ho:sta jatkettiin vielä matkaa Hohoeen, jossa lopulta majotuimme ensimmäiseksi yöksi. Majoituksessa oli ilmastointi, jonka jouduimme lopulta sammuttamaan, koska oli niin kylmä. :D Ja meillä oli myös mahdollisuus lämpimään veteen, joten aamulla oli vuorossa lämmin suihku monen viikon jälkeen. HAH!

Uskaltauduimme syömään Hohoen jänniä katuruokia, pelottomana ghanalaisena Matleena söi riisiä ja tulista pippurisoosia sormin suoraan pussista Hohoen kaduilla ja Jenna ja Emmi ostivat arveluttavia lihavartaita ja makkaraa. NAM! Hohoen kaduilla näimme myös elokuvan hurjat korppikotkat, jotka vaan hengaili paikallisten kanssa sulassa sovussa. Se oli aikamoista. Ja taisipa joku paikallinen vähän lihaakin niille heittää murkinaksi. Hui! Illalla majoitukseen mennessä näimme myös tulikärpäsiä (tai jotain vastaavia), joita oli kymmenittäin yhdellä niityllä. Se oli mieletön näky.

Maanantai-aamuna lähdimme kohti Wli-putouksia. Sadekausi oli päällä ja uskoimme, että putouksilla saattaisi muutama tippa jopa olla vettä. Sademetsän läpi kävellessämme nautimme upeista luonnon äänistä ja siitä, ettei liikenteen melua kuulunut missään. Matkalla putouksille näimme ananaskasvin (se oli mielettömän söötti!), kaakaopuun, banaanipuun, litsejä ja kymmeniä upeita perhosia.

Putouksille oli noin 30 minuutin kävely ja reilusti ennen puolta väliä putouksen äänet alkoivat kuulua hyvin selkeästi. Ja noin 100 metriä ennen putousta kävi hyvin selväksi, että vesiputous oli hyvin veden täyteinen. Olimme läpimärkiä vesiputouksen jälkeen, mutta oli se sen arvoista! Kasteltuamme itsemme Wli:ssä päätimme lähteä vielä nousemaan ylös, jotta näkisimme putoukset hieman eri perspektiivistä. Nousu oli melkoinen, mutta pääsimme katsomaan putouksia yli 300 metrin korkeudelta.

Putouksien jälkeen lähdimme kohti Monkey Sanctuary nimistä paikkaa, joka on siis kylä, jossa apinat ja ihmiset ovat aikanaan asuneet sulassa sovussa yhdessä, koska apinoiden uskottiin olevan pyhiä. Kristinuskon tullessa kuitenkin apinoiden pyhyyteen ei enää uskottu ja tarvittiin yksi kanadalainen, joka kertoi apinoiden tärkeydestä näille kyläläisille. Nyt sitten kylä tienaa niillä apinoilla. Illalla saavuttuamme, söimme vain päivällisen ja vetäydyimme majoitukseen odottamaan aamua. Yritimme huijata banaaneilla apinoita tulemaan majoituksemme pihaan, mutta saimme ystäväksemme vain vuohia. Aikamoinen ukkosmyrsky iski myös lähelle kylää ja saimme ihmetellä ilman sähköjä salamoiden tanssia pikimustalla taivaalla. Vettäkin satoi ihan urakalla. Aikamoinen Afrikka-elämys.

Vessassa käyntikään ei ollut helppoa (meillä kuitenkin oli vessa), sillä vessassa vaani jos jonkinmoista öhkömönkiäistä. Oli peukalon kokoista sirkkaa ja kämmenen kokoista perhosta. Ötököitä tuli siis nähtyä melko lailla enemmän kuin kaupungissa. Aamulla kuitenkin kuudelta  oli ohjelmassa apinoita ja sademetsässä kävelyä. Banaanit mukana lähdimme kulkemaan kylän poikki metsän laitaan, jonne lauma apinoita oli jo saapunut odottamaan. Se oli hurjan hienoa, nähdä mona-apinoita niin läheltä, syöttää niitä ja koskea niihin. Vietimme (oppaan mielestä ehkä liian) kauan syöttäen apinoita ja ihmetellen niiden ilmeitä ja olemusta. Siitä jatkoimme sademetsään. Kierroksen jälkeen saimme aamupalan (tylsän länsimaalaisen) tosin teevesi oli kuulemma sadevettä. Matleena ja Emmi jättivät teen juomatta, kun Jenna ja Tomi urhoollisesti joivat herkullisen sadevesiteen (ja vielä ollaan elossa).

Tämän jälkeen ennen huoneiden luovuttamista vapaa-aikaa oli, joten päädyimme koittamaan onneamme, josko tapaisimme apinat vielä uudestaan. Menimme hieman eri paikkaan ja tapasimme teiniapinoita toistakymmentä. Ne olivat huomattavasti arempia kuin aamulla tapaamamme lauma, mutta uteliaita, joten pääsimme syöttämään niillekin banaania. Nämä yksilöt eivät kuitenkaan juurikaan kädelle tulleet loikkimaan toisin kuin aamuinen lauma. Kaiken kaikkiaan Monkey Sanctuary oli kokemisen arvoinen paikka.

Tästä matkasimme kohti kotia Ho:n kautta, johon minä ja Matleena ajattelimme jäädä vielä yhdeksi yöksi. Ajatuksena oli ottaa rentouttava päivä uima-altaalla auringosta nauttien. Vaan kuinkas kävikään! Vettä satoi kaatamalla eikä oikeastaan ollut houkuttelevaa jäädä Ho:hon hotelliin vain hengailemaan, joten lähdimme Tomin ja Emmin perässä kohti Accraa seikkailtuamme Ho:ssa noin neljä tuntia ihan keskenämme. Se oli hauskaa, turhauttavaa ja jänskää. Kotiuduimme siis tiistai-iltana. Päätimme, että johonkin olisi vielä päästävä ennen Moleen lähtöä.

Keskiviikko aamun valjetessa Accrassa oli satanut koko yön vettä. Mietimme jaksaisimmeko lähteä yhden yön reissulle Ada Foahiin, mutta päädyimme jäämään kotikonnuille. Ajoimme trotrolla läheiselle La Palm Hotellille, jossa oli uima-allas. Nautiskelimme päivän siellä, käräyttäen kankkumme. Mutta oli se sen arvoista. Hieman luxusta.

Lauantaina Millan ja Johannan pitäisi tulla meille yökylään ja meidät suomalaiset on kutsuttu Osuun Halloween-juhliin. Sunnuntai-aamuna pitäisi STC:n BUSSIN(ei siis trotron) startata kohti Tamalea, jossa viivymme yhden yön. Siitä seuraavana aamuna Moleen, jossa olisi tarkoitus viettää kaksi yötä. Pitäkää peukkuja pystyssä, että niitä norsuja näkyisi. (Muuten ei ole kuulemma kotiin asiaa, jos ei ole valokuvamateriaalia niistä).

Mutta loma jatkuu, olemme päivittäneet kuvamateriaalia!!! Tsau!

22.10.2011 Aika rientää

Sori vaan, mutta täällä aika rientää ihan tosi kovasti eikä oikeen tahdo ehtiä päivityksiä kirjottaan. Olemme pahoillamme. Tässä kuitenkin tiivis paketti viime viikosta.

Lauantaina oli harjoittelussa tapahtuma, joka ei mennyt aivan kuten oli suunniteltu. Emme tosin kovasti halua tuota päivää miettiä, joten en ehkä siitä turhan pitkään jaarittele. Sanonpa vaan, että päivä oli pitkä, raskas ja kuumensi tunteita aika lailla. Lopulta kuitenkin lapset nauttivat, ne 40, jotka paikalle eksyivät. Päivästä kuitenkin selvittiin ilman ruumiita. Ja lapset oli ihania! Lasten oikeuksista saattoi jäädä jotain mieleen heillekin.

Mutta sunnuntai... Ensi kosketus todelliseen Afrikkaan, lähdimme aamulla suorittamaan retkeä kohti Shai Hills -nimistä paikkaa. Kahdella trotrolla matka taittui sutjakasti ja apureita meillä riitti, jotta määränpäähän päästiin. Paikan päällä otettiin opas ja suunniteltiin sopiva paketti itsellemme ja sitten lähdettiin patikoimaan. Ensin ihan lähellä olevia paviaaneja katsomaan, jopa syöttämään. Nähtiin myös aitauksessa olevia strutseja. Sen jälkeen alkoi todellinen retki. Ensin jaetulla taksilla puiston toiselle portille (jaetussa taksissa matkusti jo ennen meidän ryhmää kaksi, meidän jälkeen autossa oli kuskin lisäksi 8, onneksi opas meni takakonttiin). Tästä matka jatkui jalan, vain 3km luolalle ja siitä sitten matka jatkuisi eteenpäin.

Kun lähdimme kävelemään kello oli noin 11. Olimme sisämaassa, jossa merituuli ei henkäile, ei sitten yhtään. Matka oli aika tuskainen, varsinkin, kun matka oli melko varmasti enemmän kuin 3km. Eikä varjoa missään! Maisema tosin oli upea, kuulimme apinoiden ja eksoottisten lintujen ääniä savannin laitamilla olevasta metsästä. Kun vihdoin pääsimme ensimmäiselle levähdyspaikalle olimme aika uupuneita ja jo tässä vaiheessa tajuamme, ettei mukana oleva vesi tule riittämään. Matka kuitenkin jatkui puiden varjoista kohti luolaa, jossa on aikanaan asunut kokonainen heimo. Tuossa luolassa näimme massiivisia toukkia ja kuulimme lepakoiden ääniä. Paikka oli mahtava.

Luolalta matkamme jatkui kohti Jylhäkalliota, sielläkin oli asunut joku heimo (tarkennus, paikan nimi ei ollut jylhäkallio, mutta siltä se näytti ja nimeä en muista). Jylhäkalliolle päästäksemme piti kuitenkin ylittää viiltävä savanniheinikko, tähän asti kun olimme päässeet liikkumaan tietä pitkin. Ennen oppaan ehdotusta heinikon läpi oikaisusta hän oli ystävällisesti kertonut erilaisista käärmeistä, joita heinikossa asusti. Hetken oppaan kanssa keskusteltuamme ja todettuamme, että tämä olisi todellakin oikotie ja toista reittiä emme luultavasti jaksaisi kiertää, lähdimme halkomaan heinikkoa. Sen jälkeen hikivesi tuntui hyvältä säärissä, kun sääret olivat täynnä pieniä haavoja. Emmehän me olleet osanneet varautua pitkillä housuilla, eikä siellä kyllä olisi sellaisia voinutkaan pitää.

Pitkä taival oli kuitenkin vaivan arvoinen, maisema Jylhäkalliolta oli mieletön. Ainoa miinus oli, että olimme varanneet oppaan vain rajalliseksi ajaksi ja opas pyrki pitämään tästä kiinni. Joten Jylhäkalliolle emme saaneet jäädä nauttimaan maisemasta liian pitkäksi aikaa. Jylhäkallion jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva matka kohti puiston porttia. Tässä vaiheessa meillä oli enää tuskin yhtään vettä ja jokainen meistä kärsi jonkin asteisesta nestehukasta. Kaikesta huolimatta selvisimme puiston portille, jossa odotti iloinen yllätys. Kuljetuksen järjestäminen oli lähes mahdotonta. Siellä me janoiset, väsyneet istuimme ja ihmettelimme, kun kaikki autot ajoivat ohitsemme edes aikomatta pysähtyä. Vajaan puolen tunnin epätoivoisen liftaamisen tuloksena eräs ystävällinen herrasmies otti meidät kyytiinsä eikä pyytänyt edes maksua.

Shai Hillsistä selvittiin ja pääportille päästyämme pääsimme myös hakemaan vettä. Meillä kävi myös hyvä tuuri ja saimme suoran trotron Accraan. Kokemus oli kasvattava ja ennen kaikkea upea. Kaikki mitä valo koskettaa ei ole minun, mutta ei se kyllä ollut Simbankaan. Valitettavasti eläimistöä ei tuolla hirveästi näkynyt, vaikka kuulemma antilooppeja siellä asustaa (niinhän ne valehtelee).

Maanantaina suuntasimme taas kerran Osuun, jossa yritimme löytää uusia hienoja vaatteita! Jenna ja Emmi päätyivät tilaamaan vaatteet eräältä ompelijalta, ja lopputulos oli mitä mainioin eikä hintakaan päätä huimaa. Matleena osti myös todella upean mekon sinä päivänä. Emmi kokeili päivän aikana ainakin 100 mekkoa, mutta mikään ei miellyttänyt siinä mitattiin kyllä monen ihmisen kärsivällisyyttä :D Ehkä Emmi vielä löytää sopivan kankaan josta saa mekkonsa teetettyä. Toisilla ei tälläistä ongelmaa ole. Ongelma on lähinnä se, että miten osata valita kaikista kivoin mekko.

Keskiviikkona oli vihdoin aika lähteä työkaverin Paulin kanssa viettämään iltaa, niinpä valmistauduimme iltaa varten syömällä tonnikala valkosipulikastiketta ja spagettia ja joimme paikallista olutta. Paul saapui vihdoin meille ja pääsimme lähtemään kohti Tawala rantaa, jossa olisi tiedossa hurjat reggaejuhlat. Olimme paikalla kuitenkin niin aikaisin, ettei väkeä ollut juuri yhtään. Jes! Sitten Paul katosi juttelemaan jonkun ystävänsä kanssa bisneksistä ja me tytöt olimme melkein valmiita lähtemään kotiin. Asiaa ei auttanut se, että musiikki soi niin kovalla ettei keskustelu oikein luonistunut. Paul onneksi palasi seurueeseemme ja pian lähdimme katsastamaan muita mestoja. Kävimme yhteensä neljässä eri paikassa, joissa mistään emme viihtyneet kovin kauaa. Väsymys alkoi painaa, koska päivä oli tapansa mukaan alkanut kuudelta. Niinpä päätimme lähteä kotiin melko lailla puoli 12 aikaan. Otimme taksin, joka joutui aseratsiaan. Meidät matkustajat siis taskulamppujen valossa tarkistettiin aseiden varalta. MITÄ? Sellainen keskiviikko.

Loppuviikko onkin sitten jo historiaa. Nyt tuli aivan liian pitkä päivitys, koska allekirjoittaneet ei ole jaksanu kirjottaa. Nyt meillä sitten alkoi kahden viikon loma. Lähdemme heti huomenna Voltalle ihmettelemään vesiputouksia ja sen semmoisia, sen reissun jälkeen toivottavasti saadaan heti päivitettyä kuvia yms. Terkkuja sinne syksyiseen Suomeen, täällä nautitaan kesälomasta.

<3

Voihan tauti!

Troopikissa ei oo turhan helppo olla. Jennan eilinen vatsakipu kun laantui, niin Matleenalla paukkasi vatsa kuperkeikkaa ja olo huonona. Myös kämppäkaveri Tomi sai tänään lisää antibioottia hengitysteiden tulehdukseen. Voivoi, mikä sairas kommuuni meillä täällä. Ai niin ja Emmillä on ihan kunnon rakkulat, kun se näppäränä tyttönä meni ulkoilemaan ilman aurinkorasvaa. Heissulivei vaan!

Tänään oli myös Suomi-tapaaminen, jossa ei ollut mitään järkeä. Onneksi sentään nähtiin noita kavereita, pääsi vähän halailemaan. JÄRJETÖNTÄ! Meidän ”yhteyshenkilö” ei edes tullu kysymään kuulumisia, istui eri pöydässä ja meni sitten lastensa kanssa leikkimään. Aika jees sanosinko...

Ensi viikolla ois paljon hommia, lauantaina järjestetään Right?-tapahtuma, jos Luoja suo, että oltaisiin terveitä silloin. Ensi viikon aikana pitäisi lapset kutsua ja sen semmosta. Huihui! Matleena lähettää äidille ja isille terveisiä sekä kaikille, koska Jennaki lähetti! Jenna lähettää kaikille terveisiä! Afrikka on tosi jees!

Trooppiset taudit tuskaista tutinaa...

Jennan aamu alkoi tänään pienellä vatsakivulla. Siitä huolimatta lähdettiin tyttöjen kanssa Kaneshien markettiin katselemaan ja ihmettelemään. Reissun aikana kipu paheni. Kotiin päästessä olo oli jäätävä. Kuitenkin uni voitti jossain vaiheessa ja kipu laantui. Illalla seitsemän aikaan kipu oli sietämätöntä, mutta onneksi Tomi kaikkien afrikkasairaiden sankari, toi muutaman pillerin, joiden avulla kipu laantui ja olo helpottui melkeinpä terveen ihmisen mittoihin...

Onneksi Matleena ja Emmi pääsi kuitenkin illalla vielä käymään kaupoilla. Matleena osti Jennalle sellasen suojelunorsun, se toivottavasti pitää  noi pahemmat taudit vähän ees poissa meikäläisestä. Huomenna oli tarkoitus lähteä apinakylään, mutta pahasti epäilen, että reissu jää tekemättä. Valheellisen terveyden tunnon saattelemana saa toki haaveilla, mutta epäilen, että sotaa ei ole vielä voitettu, vaikka taistelussa päästiinkin niskan päälle. Jos kipu palaa, huomen aamulla kohti sairaala ottamaan malariatestit. Plaah. Hyvää yötä!

Pokemon!

Afrikka kuumenee kovasti. Tää viikko on ollu ihan kunnon hikoilua ja onneks molemmat vähän käräytettiin itseämme. Matleena paloi nenävarresta ja Jenna niskasta. Mutta se ei menoa haittaa. Täällä on iloittu kaurapuurosta, suolakurkuista ja joka aamuisesta teestä, joka auttaa jaksamaan koko pitkän päivän harkassa. Myös vatsa pysyy kurissa teellä. :)

Vaikka asutaan mango tree street risteyksessä, ei olla löydetty mangoa. Se on vähän mälsää. Mut Jenna tykkää papaijasta :) Harkkapaikassa aletaan päästä yhteisymmärrykseen, ainakin osittain. Mutta yksi joukostamme kärsii malariaa, se on vähän mälsää. Mutta se poika, josta murhetta kannetaan, niin saa nyt jonkinlaista hoitoa siihen jalkaansa. Se kuulemma venytetään paikalleen. Melko hirvittävää.

Jenna on kokeillu paikallisia ruokia innokkaasti, muutkin on niitä vähän maistellut! Vielä noista ruoista ei ole löytynyt mitään suosikkia, paikalliset munkit on tosin ihan namnam!

Tänään käytiin taas Osussa kaupoilla ja samalla käytiin syömässä pikaruokaa (pizzaa ja hampurilaiset), mikä oli ihan mukavaa vaihtelua spagetille ja kastikkeelle. Nähtiin myös harkkapäivän ohessa, kun ambulanssi tuli hakemaan ruumista. Sitten joku nainen heitteli jotain nesteitä siihen ambulanssin ympärillä. Vähän oli oudon näköstä. Ambulanssissa siis pillit päällä ja koko liikenne seiso, kun se pysähty keskelle tietä.

Vielä olisi kaks viikkoa harjoittelua ennen kahden viikon lomaa, jota odotetaan todella innoissaan. Silloin tarkoituksena on lähteä Moleen katsomaan norsuja. Vielä on vähän avoinna matkareitti ja kesto. Tulevana viikonloppuna tarkoitus oli myös lähteä reissuun, mutta Emmin jalka on rikki joten reissu jää nyt tekemättä. Mennään varmaan sit käymään Cape Coastilla katsomassa orjalinnotuksia.

Jenna on saanut pelattua jo Harry Potterin läpi Gameboylla (jonka rakas pikkuveljeni lainasi reissuun mukaan) Nyt vuorossa on Pokemon! Ja kuinka tytöt siitä tykkääkään, kun tää menee omaan pokemaailmaansa :D

Nää tahtois jo Afrikka juttuja, kuteita ja sen sellasta. Matleena on jo kaulakorun hankkinu ja pari taulua... Ei tää Ghana oo kovin paha paikka, trotrossa alkaa jo nauttia olostaan. Toivottavasti vaan pääsis nyt reissaamaan urakalla. Ja yritetään saada kuvia tulemaan, käykää niitä ihmettelemässä!

Tänään nähtiin rukoilijasirkka meidän omalla kotipihalla!

Sallalle paljon synttärionnea <3 

Viikonlopun paivityksia

 Rauhaisa sunnuntai. Tavalliseen tapaan 7 jälkeen rumpujoukko kutsui väkeä kirkkoon. Jenna heräsi ilman kelloa jo seiskan jälkeen ja Matleena pian sen jälkeen, aletaan tottua rytmiin siis.

Kämppäkaverimme Tomi lähti jo aamulla aikaisin sairaalaan. Tomi on vapaa-aikanaan valmennellut yhtä jalkapallojoukkuetta läheisellä kentällä. Perjantai-iltana yksi joukkueen pojista oli joutunut kolariin, jossa hänen reisiluunsa oli katkennut. Toistaiseksi pojalle ei ole tehty mitään, koska perheellä ei ole rahaa maksaa 300 cedin eli 150 euron leikkausta. Poika siis makaa sairaalassa, ilman lakanoita, jalka poikki. Me tytöt päätettiin tukea poikaa omalta osaltamme ja toivotaan, että jalka saataisiin operoitua. Tällaista menoa täällä Ghanassa.

Mutta eilen oli kiva päivä. Lähdettiin aamulla kohti Hannan paikkaa. Ensin trotrolla köröttelyä ja sitten taksi alle ja kohti vuoria. Matka kesti 1,5h yhteensä. Tiedossa oli päivä rannalla, Bojo beachilla. Paikka oli aivan toista luokkaa kuin Coco beach, muutamaa muovipussia lukuun ottamatta ranta oli siisti ja vartioitu. Se myös maksoi 6 cediä, mutta oli se sen arvoista. Vastatulleet viittomakielen opettajat tosin hämmästelivät muovipussien määrää meressä... Heitä oli syytä sivistää siitä, että ranta oli vallan siisti ja mainio. Meressä uintia ei juurikaan voinut harrastaa, lähinnä hyppimistä, koska aallokko oli kovaa. Ja vesi oli NIIN suolaista. Mieletöntä. Emmi tosin kärähti aika pahasti, vaikka ei käynyt lähelläkään vettä... Ja Matleena vain tummuu tummumistaan.... Ja Jennan naama alkaa muistuttaa yhtä isoa pisamaa!

Rannalla raivostutti lähinnä se, että siellä oli lentopallo tapahtuma, joka loppui meidän vielä ollessa rannalla. Kaikki pelaajat painelivat mereen ja sen jälkeen tuli yksi jos toinenkin köriläs ilmoittamaan, että minäpä vien sinut uimaan. (Tiedoksi tässä vaiheessa, että paikallisista hyvin pieni osa osaa uida.) Yritä siinä sitten selittää, että kyllä minä osaan uida ihan itse, että ei tarvitse minua tulla uittamaan. Paikalliset eivät oikein tuota ymmärtäneet, joku jopa moisesta loukkaantui, mutta saatinpahan pomppia rauhassa. Kaikesta huolimatta päivä oli todella ihana ja hyvillä mielin päästiin kotiin asti! Afrikka on nyt ihan okei... :)