23.11.2011
Viime viikko oli juoksemista paikasta toiseen ja tulevan tapahtuman järjestämistä. Luulisi että olisi ihan helppoa järjestää tapahtuma, mutta koska tämä on Afrikka ei mikään ole helppoa ja yksinkertaista! 19.11 lauantaina oli meillä suuri tapahtuma nimeltään be free... be you, tapahtumaan oli kutsuttu yhteensä yli 400 lasta ja esiintymässä oli mm. Ghanan ykkösartisti Iwan. Meitä avustamaan oli tulossa myös 60 saksalaista vapaaehtoista sekä muita suomalaisia harjoittelijoita.
Meidän vastuulle tapahtumassa tuli työpajojen suunnittelu, valmistelu ja toteutus. Työpajat oli suhteellisen helppo suunnitella, mutta koska päivän tarkoituksena oli olla myös koulutuksellinen niin työpajoihin piti sisältyä myös jotain opetuksellista. Iankaikkinen vihollisemme on raha, jota ei ole koskaan tarpeeksi, mutta Afrikassa myös tarvikkeiden hankkiminen työpajoihin oli taistelu sinänsä, sillä emme tienneet juurikaan mistä tavaroita lähtisi hankkimaan saati paljonko niiden tulisi maksaa! Kaikki saatiin kuitenkin valmiiksi ajoissa, vaikkakin yöunet jäivätkin aika lyhyiksi!
Koko kommuuni: Jenna, Matleena, Tomi ja Emmi (joka oli ystävällisesti lupautunut avuksemme tuohon päivään) ahtautui lauantaiaamuna taksiin ja lähti kohti showpaikkaa. Paikan päälle päästyämme saimme todeta, että paikalla oli ihmisiä joiden ei siellä enää pitänyt olla. Tiedossa oli, että tuota paikkaa käyttää aamulla joku toinen porukka, mutta heidän käytössään on vain parkkipaikka eivätkä he olisi haittaamassa meidän valmisteluita. Näinhän asia ei tietenkään ollut, näin ollen meidän valmistelut venyivät.
Seuraavaksi ongelmaksi koitui saksalaisten saaminen paikalle. Bussi, jonka piti heidät luoksemme kuljettaa saapui yli tunnin myöhässä... Kaikesta tästä selvittiin jotenkin ja aloitus venyi vain noin 45 minuuttia. Päivä alkoi tunnin urheilurasteilla, joiden jälkeen luvassa oli pieni välipala, josta jatkoimme ohjelmaa työpajoilla. Työpajojen oli tarkoitus kestää 2 tuntia, mutta koska olimme aikataulusta jäljessä ja koska tämä on Ghana niin oli tärkeää, ettei puheosuutta lyhennetty. Työpajojen jälkeen lapset siirtyivät toisaalle kuuntelemaan erilaisia puheita koulutuksen tärkeydestä, jonka jälkeen paikalla oli huippuartisteja sekä pienempiä tähtiä. Kaikille lapsille oli luvattu sponsorin signeeraama reppu (sisällä jotain tarvikkeita), mutta jälleen kerran Ghana ei pettänyt, jotkut lapset joutuivat lähtemään kotiin tyhjin käsin.
Hengissä kuitenkin selvittiin. SUNNUNTAINA oli tarkoitus lähteä Kakumiin, mutta Matleenan vatsa heitti kuperkeikkaa, joten Jenna ja Matleena vietti kotipäivän. Matleena höyrysi kotia puhtaaksi ja Jenna lueskeli kirjaa. Maanantain vapaapäivä käytettiin kuitenkin hyödyksi ja tehtiin päivä keikaus Ada Foahille. Ada Foahin hienous on siis siinä, että siellä Volta laskee Atlanttiin. Ja kaunistahan vesistön äärellä aina on.
Ada Foahille lähteminen oli sinänsä työn ja tuskan takana. Ensin kahden eri trotron voimin selviytyminen Temaan ja siellä oikean trotro aseman löytäminen. Kun asema löytyi, jäätiin jännityksellä odottamaan täyttyisikö trotro koskaan. Onneksemme pääsimme lähtemään suht nopeasti ja parin tunnin matkaamisen jälkeen pääsimme pieneen Adan kylään. Kylästä löysimme venemiehen, joka vei meidät lähemmäs risteyskohtaa. Pienellä ”soutu”veneellä mennessä ehti nähdä paljon kaiken laista. Esimerkiksi tuloerot räiskyivät silmille, kun Voltan rannalta löytyi ökytalojen rinnalta savimajoja.
Rannalla tapasimme rapuja ja nautimme meren kohinasta. Tuntui kuin olisi seissyt maailman laidalla. Meren ääni on vaan niin mieletön. Takaisin päin soudellessa seurasimme haukkojen kalastuspuuhia melkeinpä pelottavan läheltä. Paikalliset lapset myös esittelivät uimataitojaan meille. Ada Foahin kaltaisessa rauhallisessa paikassa sitä mielellään viettäisi enemmänkin aikaa. Poissa kaupungin kohinasta. Kotiin päin pääsy oli vaivatonta. Kaiken kaikkiaan matkalta saaliiksi jäi punaista ihoa ja levännyt mieli.
Tämä viikko on ollut pöljäilyä. Harjoittelu on vaihteeksi ihan tosi vastenmielistä eikä oikeen jaksa motivoitua tuosta viimeisestä kolmen viikon rutistuksesta. Eilen illalla oli mielenkiintosta, kun saatiin vähän ukkosmyrskyn poikasta ihmetellä. Tuli myös hienoja kuvia salamista.
Tänään oli erityisen raskas päivä. Kuten suunnitelmiin ei kuulunut, pomo oli myöhässä eikä pystynyt ilmottamaan. Meitä, jotka istuttiin toimistolla melkein tunti oottamassa lohdutti kovasti se, että pomo oli kuitenkin alottanu työpäivän jo seiskalta... Mikään muukaan ei mennyt kuten oli suunniteltu ja puhuttu... African style väsyttää ihmistä... Kuitenkin myöhemmin pääsimme tekemään sitä, mitä olisi pitänyt tehdä jo aamulla, mentiin kentälle.
Kentällä tavattiin pieni poika, jonka jalat eivät enää toimineet. Tuo pieni poika istui yksin, itkeskellen meidän saapuessa paikalle. Paikalliset kertoivat pojan tarinan, kuinka noin vuosi sitten malarian takia sairaalaan mennyt poika ei ollut hoitoa saatuaan pystynyt kävelemään pois sairaalasta. Kaikki alueen paikalliset tietävät pojan, mutta kukaan ei tee mitään auttaakseen poikaa millään tavalla. Uskomatonta! Tomi meni pojan kanssa juttelemaan, kun Jenna ja Matleena yrittivät pysyä kasassa. Ensimmäinen lapsi, joka pisti itkemään. Poika kertoi saaneensa pippuria silmäänsä ja yritimme häntä auttaa sen tiimoilta.
Uskomattominta tässä jutussa on se, että poika oli ehkä noin 6-vuotias, isänsä hoidokki, joka vietti päivät yksin isän ollessa töissä. Mitäpä rampa poika voisi yksin tehdä, muuta kun istua ja ihmetellä. Vastapäisessä kojussa työskentelevä nainen kehui hoitavansa poikaa päivisin, kun ystävättäret vieressä nauraa röhöttivät naisen sanoille. Perhekeskeisyys täällä näemmä päättyy siihen, jos on fyysinen vamma. Pistää vihaksi ihmisten välinpitämättömyys...
Aika alkaa käydä vähiin Ghanan tutkailun suhteen. Niin myös rahat :D Niin paljon haluaisi vielä nähdä ja kokea, mut sit joku harjottelu haittaa vapaa-ajan harrastuksia. Toivon mukaan ensi viikonloppuna me päästäisiin sinne Kakumiin upeille riippusilloille ja krokotiileja tiiraamaan. Palataan asiaan heti kun keritään.
<3
